Näin 12 illalla on hyvä tulla kirjottamaan syvällisiä juttuja, koska mietittävää riittää. Mulla alkaa nyt pikkuhiljaa tulemaan kriisi lähdön suhteen. Olis niin paljon kaikkea mitä haluaisin nähdä ja kokea, mutta aikaa (ja rahaa) ihan kaikkeen ei vaan ole. Hassua, miten ennen vuotta mietti, että kyllä sitten on aikaa tehdä kaikkea kun kerran koko lukuvuoden ulkomailla viettää. Loppujen lopuks käy kuitenki niin, että herää siinä vaiheessa kun on pari kuukautta jäljellä ja tajuaa, että joka viikonlopulle on jo jotain ohjelmaa. Musta ois ihan mahtavaa päästä kiertämään Michiganin rannikkoa, koska oon nähny vaan netissä kuvia niistä paikoista ja näyttää ihan sairaan hienolta. Olis unelma päästä käymään näissä lähimmissä suurkaupungeissa, kuten Detroit ja Chicago, mutta molempiin tarvitsis kunnolla aikaa ja suunnittelua. Ainaki mulla on syitä tulla tänne vielä takasin.
Sanon tätä aina, mutta aika ei oo koskaan tuntunut menevän näin nopeesti. En vaan ymmärrä miten se on mahollista. Jokainen, joka on/on ollut joskus vaihtarina tietää varmasti mitä tarkotan. Jos mä nyt yhtäkkiä olisin Suomessa, musta varmaan tuntuis etten olis ollutkaan poissa. Tällä hetkellä on nimittäin sellanen fiilis, että vastahan tänne pari kuukautta sitten tultiin. Sitten taas toisaalta jos mietin esimerkiks sitä aikaa, kun vietin kaikki perjantai-illat cheerleadingin parissa football-peleissä, se tuntuu kaukaiselta unelta. Ei tavallaan tunnu, että se syksy oli tätä samaa vaihtovuotta. Jotenki aina kun mulla on vaihtunu urheilulaji täällä, niin koko arkirutiini ja ihmiset ympärillä on muuttuneet, ja sen takia tuntuu, että vuosi on tavallaan jakautunut kolmeen osaan.
On tavallaan surullista, miten asiat muuttuu nopeesti päivänselvyyksiksi eikä niitä osaa arvostaa enää samalla tavalla. Välillä täälläkin pitää oikeesti pysähtyä hetkeksi miettimään, että mä oon nyt oikeesti täällä: asun ulkomailla ja toteutan mun unelmaa. Kaikki vaan tuntuu niin tavalliselta ja tää on mun elämä nyt. Eilen illalla mun piti lähteä hakemaan kaupasta jotain ja siinä kun kävelin kuulokkeet korvilla pimeetä katua kauppaa kohti, tuli jotenki ihana fiilis. Ulkona oli lämmin, katu näytti tunnelmalliselta ja mulla oli tosi rauhallinen olo. En voinu olla nauttimatta siitä fiiliksestä, joten parin minuutin kauppareissu muuttui 45minuutin haahuiluksi kaupungissa (okei kun sanon kaupunki, niin kyse on oikeesti yhdestä pääkadusta, josta koko paikka koostuu:D). Kävelin ympäriinsä ja mietin miten kotosalta tääkin paikka tuntuu ja tulee varmasti aina tuntumaan. Tää paikka, jonne kukaan ei koskaan eksyisi turistina käymään, onkin mulle toinen koti, jossa tunnistan vastaantulijoita ja tiedän kadut. Musta ois niin ihanaa jos voisin joku päivä näyttää tän paikan mun perheelle ja ystäville, että nekin oikeesti tietäis millasesta paikasta puhun.
On tietenki ihan selvää, että ne ihmiset, joita tulee vaihdon aikana tapaamaan muuttuu tärkeiksi ja heitä tulee enemmän tai vähemmän ikävä. Ei sitä kuitenkaan aina tajua, että näille ihmisille pitää
oikeesti sanoa heippa kohta. Kun mä ajattelen lähtöä, ajattelen vaan sanovani hyvästit tälle paikalle ja mun hostperheelle, sekä amerikkalaisille ystäville. Totuus kuitenki on, että mun pitää myös hyvästellä mun kaikki kansainvälisetkin kaverit. Nekin, jotka asuu melkeen naapurissa. Musta on kuitenki ihan törkeen siistiä, että mulla on ystäviä ihan oikeesti joka puolella maailmaa. Matkustin mä sitte tulevaisuudessa kauas Brasiliaan, Meksikoon tai Ecuadoriin, tai vaikka ihan lähelle Saksaan tai Norjaan, mulla on aina joku ihminen kenet tunnen noista maista. Meitä on niin eri kulttuureista ja kaikkien maissa nuoret elää vähän eri tavalla, mutta silti ollaan tosi läheisiä keskenämme. Vaikka oon edelleen sitä mieltä, että näin pienessä koulussa 17 vaihtaria menee vähän yli, niin oon mä kuitenki loppujen lopuks ihan ylikiitollinen siitä, että oon tavannu näitä ihmisiä. Yks mun ihan parhaista kavereista täällä on saksalainen, johon oikeestaan tutustuin vähän vahingossa vasta joulun paikkeilla. Hänen oli tarkotus lähteä tammikuussa kotiin, mutta päätti loppujen lopuksi jäädä koko vuodeksi. Kaikella on tarkotuksensa, enkä tiiä mitä olisin tehnyt koko tän ajan jos Mona ei oliskaan jäänyt eikä oltais tutustuttu koskaan.
Meille jaettiin Poms banquetissa awardseja ja mä voitin "It's a selfie thing" awardin. Mun Havaijilta ostama selfietikku tuli siis aika tunnetuks, joten ei ollu mikään ihme että tällanen tuli mulle :D
Ps. meijän Poms coach on aivan ihana! Alusta asti oli meijän kanssa niinku oltais tunnettu aina ja välitti oikeesti meistä kaikista. Kaiken lisäksi vielä otti huomioon mun nimessä olevat ä-kirjaimet eikä laittanut vaan a:ta tilalle niinku muut!
Mä tuun niin kaipaamaan täältä kaikkia pikkujuttuja. Aamuisia koulumatkoja, jolloin popitetaan täysillä sen hetken lempparibiisiä siskon kanssa. Kouluruokailuja, jolloin käydään sivistyneitä keskusteluja kaikista mahdollisista aiheista. Sitä kun mulle huomautetaan kuinka sassy oon ja kun mua kutsutaan Tanjaks tai Tanja Ganjaks sanomalla J tahalleen
väärin niinku se lausuttais englanniksi. Kun opettajat kyselee miten menee ja heittää läppää. Kun random ihmiset kehuu yllättäen vaatetta tms. Sitä kun perjantaisin käytävillä soi täysillä musa eikä voi olla kun hyvällä tuulella ja jos jossain soi Beyonce, ihmiset kääntyy kattomaan mua. Sitä, kuinka kohteliaita ihmiset on: täällä kuulee paljon enemmän
sorrya ja
thank youta kun Suomessa ikinä. Lunch ladykin aina sanoo "thanks honey" mikä on musta jotenki sulosta. Itekin oon tainnu vähän amerikkalaistua tässä asiassa, koska huomaan just esimerkiks kaupan kassalla puhuvani eri tavalla nykyään :D Mulla tulee varmasti ikävä kaikkea tällasta, mutta tietysti myös ihmisiä. Myös niitä, jotka ei täällä tuntuiskaan olevan niin merkittäviä. Ne on kuitenki osa mun elämää, enkä välttämättä tuu koskaan näkemään heitä enää. Tietenki osa on jo ilmottanu tulevansa Suomeen vierailemaan
ja bilettämään, mutta ei sitä nyt oikeesti tiedä monien kanssa millon näkee tai näkeekö ollenkaan. Välillä tulee ihan fyysisesti paha olo kun miettii lähtöä, mutta sitten taas se kun tärkeä ihminen sano, kuinka paljon sillä tulee ikävä mua kun lähden, niin mulla tuli ihan tajuttoman onnellinen olo.
Yhen pienen jutun sain vihdoin pois bucketlistiltä! Nimittäin mentiin familyn kanssa dinnerille melkeen meijän talon vieressä olevaan pieneen Daisy Mae's -nimiseen paikkaan, joka oli just sellanen mitä jossain leffoissa on. Tosiaan se on tossa ihan vieressä eli en tajuu miten en oo koskaan saanu aikaseks mennä. Se on just sitä kun tottuu niin aattelee vaan, että sitten jossain vaiheessa meen ku onhan tässä vielä aikaa.
Kai mulla on käyny tosi hyvä tuuri kun oon välttynyt kaikilta suuremmilta ongelmilta. On mullaki tietenki ollut pettymyksiä, eikä kaikki tietenkään oo vastannut odotuksia, jos niin voi sanoa. Kuitenkin kun mietin mun vuotta kokonaisuutena, kaikkea sitä mitä oon saanu kokea ja miten paljon uusia ystävyyssuhteita oon solminu pelkästään tän vuoden aikana, mun ajatukset on positiivisia. En voi kuvitellakaan millasta elämä ois, jos oisin puoltoista vuotta sitten antanut sen "en todellakaan halua lähteä vaihtoon" -fiiliksen ja epävarmuuden voittaa. Viime elokuussa New Yorkin hotellissa yksin istuskellessani mietin, että mitä jos en tuukaan selviimään koska ahistun ja ikävöin Suomeen. Nyt istun omassa kotoisassa huoneessa ja mietin kuinka aika on mennyt niin nopeesti ja kohta oonkin jo menossa takasin Suomeen. En vois olla ylpeempi ja ilosempi, että oon täällä ja mulla on kaikki niin hyvin.
Ok loppukevennykseks pakko laittaa tää... Nauroin vähän kun huomasin, että joku oli laittanu Zaynista katoamisilmotuksia kouluun... Sori jos oot aikuinen etkä tajua. Hyvää viikonloppua!
♥: Tanja
