Ajatuksia

82 päivää eli 12,5 viikkoa sitten mä lähin Suomesta. Se oli se päivä, jota olin pelänny koko vaihdossa eniten ja olin käyny mielessäni läpi kaikki mahdolliset asiat mitä vois tapahtua, kuten että saisin jonkun paniikkikohtauksen kentällä enkä pystyiskään lähtemään. Ennen vaihtoa en stressannu siitä saisinko täällä kavereita tai ikävöisinkö Suomea. Ainoa asia, jota oikeesti pelkäsin, oli se lähtöpäivä. Mulla tulee tosi epätodellinen ja jopa ahistava olo jos mietinki sitä aamua kun istuin hetki ennen kentälle lähtöä vikaa kertaa oman kodin keittiössä syömässä ruisleipää. Muistan kuinka oltiin jo autossa ja huomasin, että olin jättäny kotiin yhen tärkeen paperin ja juoksin hakemaan sen nopeesti. Samalla sanoin vielä vikat itkuiset heipat koirille ja omalle rakkaalle kodille. Se tuntu ihan kauheelta, mutta samalla en edes tajunnu, että olin oikeesti lähössä. Vielä pahempaa oli sanoa heipat kaikille rakkaille kentällä ja sitä itkua jatkuki vielä ekalla lennolla. Jossain vaiheessa sain koottua itteni ja aloin oottamaan innolla perille pääsyä.

Muistan kun ekan kerran ajettiin mun hostsiskon kanssa kotiin mun saapumispäivänä ja oli ihan pimeetä, joten en hahmottanu ollenkaa millasessa paikassa mun koti oli. Mua jännitti astua taloon sisään, koska en tienny mikä mua odotti. Tuntu niin oudolta tulla matkalaukun kanssa vieraaseen taloon, tyhjään huoneeseen ja yrittää asettautua kodiksi sinne. Tulin vieraaseen taloon asumaan vieraiden ihmisten kanssa ja mä saisin/mun pitäisi alkaa heti elämään siellä niinku kodissa eletään.




 Vaikka ekana iltana kaikki tuntu vieraalta ja oudolta, kaikkeen tottu ihan muutamassa päivässä. Mutta ekat viikot meni tosi hitaasti. Mulla ei ollu ikävää ja kaikki oli hyvin, mutta siinä vaiheessa ku olin ollu kaks viikkoa täällä, musta tuntu että oisin ollu ikuisuuden pois Suomesta ja mietin miten pystyisin olemaan täällä vielä ne kaikki kuukaudet. Pian tuli kuitenki Homecoming ja sen jälkeen jotenki ihmeellisesti viikot vaan rupes vierimään ihan hullun nopeesti ja tuntu että koko ajan oli perjantai uudestaan ja futispeli. Yhtäkkiä rupesinki miettimään että jos aika menee tätä vauhtia niin oon jo Suomessa ennen ku oon ehtiny kokea tarpeeks. Ja totuushan on se, että mulla on joka tapauksessa se sama määrä kuukausia jäljellä, tuntu se miltä tahansa.

Pitäis vaan osata elää hetkessä koko ajan eikä miettiä paljonko aikaa on kulunu tai jäljellä. Mutta se on oikeesti välillä tosi vaikeeta. Osittain siks, että mulla on vieläki Days Until -sovelluksessa se päivämäärä, jolloin lähin ja nään koko ajan montako päivää oon ollu täällä. Mutta toisaalta myös siks, että sitä väkisin jo vähän miettii ja suunnittelee kaikkea mitä haluaa tehä sitten ku tulee takas.
Kaiken lisäks mun on vaikee ymmärtää, että se vaihto, josta puhuin ja jota suunnittelin ikuisuudet on tässä ja nyt. Enää ei oo kyse siitä, että suunnittelen ja mietin että "sitte ku meen vaihtoon niin haluan..." vaan se on nyt ja "kuluu" koko ajan. Ajattelin ennen tänne tuloa millaista elämää haluan elää täällä ja innostuin kaikista pikkuasioista. Nyt kun oon täällä en enää muista mitä ne pienet asiat oli, joita odotin tältä vuodelta ja sen takia mietin välillä että saanko tästä nyt varmasti irti kaiken mitä haluun. En haluu tulla kotiin ja muistaa vasta sitten niitä asioita, joita halusin tehä tai kokea täällä. En haluu viettää liikaa aikaa tekemättä mitään, koska lähes kaikki kotona löhöten vietetty aika tuntuu ajan haaskaukselta ja tulee heti sellanen olo, että pitäis olla tekemässä jotain.

Tää on vaan jotenki niin hullua miten nopeesti aika menee. Lähin vaihtoon kun oli kesä. Musta tuntuu, että mun vaihto on vasta aluillaan, mutta nyt ollaanki jo melkeen marraskuun puolivälissä ja jouluki jo lähestyy. Eniten havahduin ku tajusin pari päivää sitte, että mun Havajin matkaan on jäljellä vähemmän päiviä ku mitä mä oon ollu täällä. Vaikka oonki menossa jo tammikuun lopun matkalle, niin oon aina aatellu että se Havajin matka on "sitte joskus vaihtovuoden loppupuolella" ja nyt sinne onki yhtäkkiä reilu 70 päivää. Aika ei oo ikinä tuntunu menevän näin nopeesti ja samalla silti tuntuu siltä, etten oo ollu ikuisuuksiin kotona.

Yks syy miks aika tuntuu menevän nopeesti on varmasti se, että mulla on menny kaikki täällä niin hyvin ilman ongelmia tai suurta koti-ikävää. Mulla on ollu yks sellanen päivä, jollon tuli yhtäkkiä ikävä ja pidättelin vaan itkua koko päivän, mutta se meni tosiaan päivässä ohi. Joinaki päivinä oon vaa väsyny enkä niin ilonen, mutta neki on vaan niitä yksittäisiä päiviä. Kyllä mä oon myös kuullu Suomesta asioita, jotka on saanu mut surulliseks eikä koko ajan oo ollu helppoa, mutta yleisesti on sujunut niin hyvin että oon alkanu jo miettimään, että kohta varmaan tulee joku hirvee ikäväkausi.

Voin sanoo jo nyt että ootan sitä kun pääsen kotiin. Ei sillä että haluisin täältä pois, päin vastoin: mua jopa pelottaa miten nopeesti aika menee. Enkä missään vaiheessa oo katunu edes 1% että lähin tänne. Mutta täällä olo on saanu ymmärtämään niin paljon asioita elämästä, että elämä kotona tuntuu ihan täydelliseltä. Elämä täällä on niin erilaista, että oon oppinu arvostamaan kaikkea mitä mulla on kotona ja tajunnu, että mulla on kaikki mitä tarvitsen vaikka Suomessa ollessa sitä ei tajuu vaan koko ajan on haluumassa jotain uutta. Varmaan jokaisella vaihtarilla on nää samat mitä on oppinu arvostamaan, mutta esimerkiks just se julkinen liikenne... Eihän se oo kiva odotella talvella myöhässä olevaa bussia, mutta sentään voi lähteä millon haluu minne haluu eikä tarvii jättää jotain tekemättä koska ei oo kyytiä. Ja ruoka. Mulla on ikävä sitä, että jos on kotona ja on nälkä niin voi vaan tehä ittelleen ruisleivän tai jos vaikka mehu loppuu ni vanhemmat osaa ostaa sen automaattisesti eikä sitä tarvii erikseen pyytää. 

Mutta kaikkein eniten oon oppinu arvostamaan kaikkia ihmissuhteita mun elämässä. Mun koko päivä täällä voi parantua yhen kaverilta saadun viestin ansiosta. Samalla ku kavereiden kanssa jutellessa tulee niitä ikävä niin tulee myös niin onnellinen olo siitä, että ne on olemassa. Elämä ei nimittäin oo yhtään samanlaista ilman niitä oikeita läheisiä kavereita. Suomessa ku mulla on tylsää tai haluun tehä jotain niin voin vaan pyytää jotain kaveria seuraks ja aina joku voi olla. Täällä se ei todellakaan oo samanlailla, eikä kukaan tunne mua niinku mun parhaat kaverit kotona. Ja vaikka tykkään mun hostperheestä tosi paljon ja oon alusta asti tuntenu itteni tervetulleeks niin ei mikään voita omaa perhettä ja oman kodin arkea. 

On paljon asioita, joita kaipaan, mutta haluun yrittää elää tätä elämää täysillä ja luottaa siihen, että ne asiat oottaa mua kotona. Tässä on kuitenki niin paljon kaikkea tulossa, että tää aika tulee hurahtamaan hetkessä ohi. Parin viikon päästä on Thanksgiving, seuraavaks joulu ja uusvuos, sitte onki tammikuu ja Havajin matka. Helmikuussa on ystävänpäivä ja Snowball-tanssiaiset, maaliskuussa mun synttärit ja sitte keväällä vielä Spring Break ja lopuksi Prom ja Graduation. Joka kuulle on jotain isompaa mitä odottaa ja se tarkottaa, että aika tulee menemään nopeesti. 

I'll rather look back at my life and say "I can't believe I did that" instead of saying "I wish I did that..."

♥: Tanja